Yli puolen välin ollaan! Ajatella, että takana on enemmän päiviä kuin mitä edessä. Luultavasti jään kyllä tilalle top-jakson jälkeen töihin, mutta itse harjottelua ja työssäoppimista on enää kolme viikkoa jäljellä. Pikku hiljaa alkaa tilan työt onnistua rutiinilla. Viikot 3 ja 4 on mennyt hulinalla ohi kun lehmiä aletaan valmistella laidunkautta varten. Nuoret mullit päästettiinkin jo ulkopihattoon odottelemaan laitumien kasvua. Pääsin mm. ajamaan mönkijällä ja rehu-avantilla mitä tuolla aikaisemmin kauhistelin. Ei se ollutkaan niin vaikea ja paha mitä aattelin mutta kyllä pienessä navetassa isolla koneella toimiminen on hidasta puuhaa. Täytyy vaan maltillisesti tehdä ne työt ettei satu vahinkoa. Mönkijällä ajaminen oli todella kivaa. Pääsin ajamaan pelloilla kun piti aidata laidunmaita. Isäntä sanoikin että kesällä kun mammat on laitumella niin ne haetaan sieltä koiran ja mönkijän avulla lypsylle, että ei niitä jalkasin kukaan enää nykyään hae :D

Pääsin myös mittalypsylle. Kerran aikaisemminkin koululla oon ollut mittalypsämässä, ja periaate oli melkeimpä sama. Lypsy-yksiköissä on mittarit jotka kertoo kuinka paljon jokainen lehmä lypsää, niin aamu-kuin iltalypsyllä ja samalla otetaan näytteet Valiolle.

Itse lypsy alkaa jo sujua ja olenkin itsenäisesti jo lypsänyt lehmät muutaman kerran. Itselypsykoneenkin lypsyyn ja pesuunlaitto alkaa onnistua, mutta koska aattelin että oppimiskyvyt on tässä iässä jo hieman hitaammat, tein selkeesti itselleni ohjeet kaikista vaiheista mitä tarvitsee tehdä. Se helpotti paljon ja osaksi kevensi sitä stressiä että muistanko kaikki vaiheet varmasti. Voin aina muistilapusta sitten varmistaa että kaikki on ok, muuten maidot saattaa lähtee väärille teille. Kerrankin eräs lomittaja oli vaihngossa päästänyt kaikki maidot poistoputkesta pihalle, koirilla oli kivaa kun koko piha tulvi maitoa. Mikä paine ja stressi tämmösistä nyt vois tulla?

Koti-ikäväkin alkaa jossain määrin helpottaa myöskin mutta kyllä on tullut painittua kaiken maailman ajatusten kanssa kun on pois kotoota. En kaipaa Tamperetta ja kaupunkia ollenkaan, tykkään ihan hirveesti siitä että oon kotikonnuilla ja maaseudulla, tänne tunnen kuuluvani, mutta on ikävä omaa rauhottumispaikkaa ja tietenkin omaa miestä  ja kavereita jotka on Tampereella. Osaksi se, ettei mulla ole tätä omaa rauhottumispaikkaa ja omaa hiljaisuutta, mitä tarvitsen hirveesti, vaan asun vanhempieni alakerrassa, on myös varmasti vaikuttanut siihen, että oon stressannut koko TOP-jakson ajan ja joutunut mukautumaan erilaisiin tilanteisiin ja olemaan erilaisten ihmisten tekemisissä. Tilan isäntä ja muut ihmiset ovat huippuja, onneks. PArempaa TOP-paikkaa saa hakea, mutta kyllä on tässä neljän viikon aikana varmasti kaikilla hermot olleen koetuksella. Tilan isännän isä, eli tilan entinen omistaja  käy edelleen 80-vuotiaana joka aamu ja ilta auttamassa navetalla ja hänellä varmastikin on ollut myöskin soputumista siihen, että harjottelija ei osaakaan kaikkia tilan töitä. Olen oppinut siis itsestäni sen, että kaipaan omaa rauhaa ja omia rutiineja ja mahdollisuutta tehdä asiat omalla tavallani. Musta ei ikinä ois reissaamaan reppu selässä ja punkkailemaan kavereiden sohvalla. Musta on siis tullut vanha :D

Välillä tuntu, että kun on muutenkin raskasta koko tää elämän muutos niin osa tästä TOP-jaksosta jää pimentoon enkä osaa nauttia siitä että saan päivittäin työskennellä eläinten kanssa. Sehän se mun unelma on! Olen huomannut, että oli kuinka kiire tahansa, tilan isäntä pysähtyy joka päivä silittelemään vasikoita, kissoja ja koiria ja juttelee lehimilleeen kuin omalle perheelleen. Luultavasti tämmöset pienet asiat saa sen kipinän ja ilon pysymään siinä työnteossa eikä unohda että miksi on alunperin lähtenyt alalle ja mikä on tärkeää. Mun täytyis ehdottomasti opetelle stressin ja epämukavuuden sietoa. Mutta miten? Ehkä näiden valloittavien pikkuvasikoiden avulla :)